Elina Brotheruksen kuvat ovat hienoja. Mutta ne ovat hienoja visuaalisen voimansa vuoksi. Ei sen vuoksi, että niissä on hyvä idea, ajatus tai tarina takana. En tiedä onko kuvaaja itse ollut halukas mainostamaan tätä puolta kuvissaan, mutta kirjallisuudessa ja lehtiartikkeleissa on tyypillistä siirtää huomio pois visuaalisesta etevyydestä jonnekin kuvien taakse – tämä informaatio on varmasti oleellista kun kuvista esitetään historiallisia tai aikalaistulkintoja, mutta se ei ole salaisuus kuvien erinomaisuuden takana.
Charlotte Cotton katsoo mainitsemisen arvoiseksi nimenomaan sen, että Brotherus otti kuvia ollessaan haavoittuvimmillaan; matkalla vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei täysin osannut. Niinpä artisti kuvasi itseään opiskelemassa kieltä post-it tarrojen avulla, mistä syntyy ”humoristinen” kuva. Susan Bright ei myöskään sano sanaakaan Brotheruksen kuvien visuaalisuudesta vaan kirjoittaa niiden omaelämäkerrallisista viitteistä ja siitä kuin nämä viittaukset muuttuvat harvinaisimmiksi myöhäisemmissä töissä valokuvissa. Suorat, kierot, harvinaiset tai yleiset viittaukset tarvitaan luultavasti intellektuaaliseksi tueksi kuvien taakse tai sitä varten, että kriitikot & teoreetikot saavat kirjoitettavaa. Ei siinä mitään. En moralisoi. Totean vain, että ne ovat Brotheruksen kuvissa se viimeinen asia, joka tekee niistä hyviä.
Kuvaaja kuvaamassa itseään on yksi kulahtaneimmista ideoista ja siihen on vaikea tuoda mukaan mitään sellaista uutuutta, joka ei olisi jossain enimmäkseen vaivaannuttavaa. Tämä blogi pyörii, jos pyörii, tämän seikan ympärillä ja siinä kiinni.
Ei näin:
vaan näin:
ei näin:
vaan näin:
ei näin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti